Kateuden historiaa

 

Kateus-vieheet saivat alkusysäyksensä  noin 40 vuotta sitten. Tenon rantaan asteli savolainen seurue: kaksi laihaa murrosikäistä pojankoltiaista oppi-isänsä saappaidenjäljissä kulkien.

 

”Vuonna 1978 ,  kaksoisveljeni Jupin ja minun erätaitojen oppi-isä ja esikuva, Turusen Jaska alias Kenraali Turunen päätti, että nyt olisi oikea aika lähteä tarkastamaan pitivätkö huhupuheet suurista kaloista totta vai tarua.

Kuhaa, haukea ja ahventa oli pyydetty kotikonnuilla vaatimattomilla varusteilla, pienillä keloilla. Niillä varustauduttiin myös tälle uudelle tantereelle.

Farmari Ford Cortina kuljetti seurueemme pohjoiseen.

Saavuttuamme perille Tenojoki virtasi edessämme silmiähivelevän kauniina. Vihdoinkin todellisen lohijoen äärellä.

Saimme vuokrattua jokiveneen (ruuhen), joka oli varustettu naruhankaimilla. Tämä ei kuitenkaan lannistanut intoamme.

Kenttäsuvannosta laskettiin vene vesille ja suoraan mesomaan Utskoskeen. Utskosken alapäässä rannalla olevat kalastajat alkoivat heiluttelemaan meille nyrkkiään. Siinä vaiheessa kenraali-Turunen totesi, että katsopas, täälläkin on tuttua väkeä ja heilutteli vain hymyssäsuin kättään vastatervehdykseksi.

Hetken päästä herrasmiesmäisesti käyttäytynyt lohenpyytäjä ajoi veneellään viereemme ja tiedusteli mahdammeko olla neitsytmatkallamme. Kerroimme saapuneemme noin tuntia aikaisemmin. Mies ohjeisti meille, että käytäntönä on odottaa omaa vuoroaan erillisiltä lähtöpaikoilta. Tämän jälkeen rantauduimme muiden kalastajien joukkoon, tapoja kunnioittaen.

Rannassa ollessamme joukkiossa suurta hilpeyttä herättivät välineemme: siimojen päässä olevat sinkkiperukkeet. Ensiohjeena neuvoivat poistamaan ne jos mielimme päästä lohen makuun.

Ei muuten päästy lohen makuun.

Savolaisella päättäväisyydellä jatkoimme seikkailuamme Norjan puolelle Bykean kylään, johon saavuttuamme kohtasimme juuri mereltä palanneen kalastajan.

Kolme lohta kyytiin ja kokka kohti kotia.

Lohensoutajan maine oli kotiin palattuamme taattu valkoisella kalavaleella.

Kenraali Turunen vannotti, että tämä jää meidän salaisuudeksemme. Asia pysyi salaisuuksien kätköissä Jaskan ikuisuuden virran kalamieheksi siirtymiseen saakka. Vasta hänen muistotilaisuudessaan lopulta jaoin tämän tarinan. Kenraali tuskin olisi pannut pahakseen kaikkien yhteisten kokemustemme jälkeen.

Tästä kokemuksesta siis alkoivat lohensoudun oikeat ”Ollin oppivuodet”.

Tavat olivat oudot ja käytännöt uudet, mutta mieltä lämmittävien muistojen myötä mukaan kotimatkalle lähti ikuisesti kalastukseen palava mieli- ja ahneus, into oppia lisää.

Kaikkien näiden vuosien aikana on lohea salassaan pitävän virran rytmi ja liike tullut tutuksi ja joka kevät yhtä odotetuksi ystäväksi. Ja omien vieheiden voima on mahdollistanut sen, ettei enää tarvitse tulla kalavaleiden kera kotiin. ”

Näistä lähtökohdista juontavat edelleen Kateus- vaappuperheen juuret.

Haukea saa vaikka hammasharjalla” oli kuuluisa sanonta nuoruudessani.

Vuosikymmenten kokemus on kuitenkin osoittanut, että oikein valitulla vieheellä saa kalaa todennäköisemmin-  ja enemmän.

Valmistustekniikoiden suhteen kehitystyö on jatkuvaa ja värityksissä pyrin etsimään yhä tehokkaampia ja eri olosuhteissa, vesissä ja virroissa, vuodenajoissa  kaloja puhuttelevia vieheitä.

Jokainen vaappu kulkee käsieni läpi liikkeen loppuviritystä myöten.

Niinpä voidaan hyvällä omallatunnolla puhua käyttötaiteesta, jonka hankkiessaan kalamies satsaa niin laatuun kuin toimivuuteenkin.

 

 

 

 

 

 

 

Vastaa

Vaaput vaativalle kalastajalle